Leigh Whannellin Wolf Man lupaa alussa paljon, mutta muuttuu tusinaviihteeksi. Samalla se on tarina yhteyden löytämisestä kovalla hinnalla.
Wolf Manin alkuasetelma on herkullinen. Grady asuu Oregonin metsissä ja opettaa pojalleen Blakelle erämmaassa selviytymisen taitoa. Samalla hänellä on tähtäimessään paikallisen legendan, ihmissuden turkki. Blake lopulta kuitenkin katkaisee välinsä isäänsä ja muuttaa San Franciscoon, jossa asuu vaimonsa Charlotten ja heidän tyttärensä Gingerin kanssa. Kun Grady julistetaan kadottuaan kuolleeksi, joutuu Blake palaamaan lapsuuden maisemiinsa ja kohtaamaan menneisyyden hirviön mitä karmeimmalla tavalla.
Elokuvan ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Whannell on ison suosion saavuttaneiden elokuvasarjojen Saw ja Insidious isä, mutta uutukaisen käsikirjoitus ontuu. Wolf Man nostaa alussa niskakarvat pystyyn lähinnä äänien ja pimeyden keinoin. Se antaa antaa katsojan mielikuvitukselle paljon varaa, joka on hyvä asia. Lopussa peto tulee kuitenkin näyttää kunnolla ja homma valahtaa toiminnasta pitävän yleisön viihteeksi. Whannell on kanssakirjoittajansa Corbett Tuckin kanssa löytänyt siis kiinnostavan lähestymistavan, mutta lopputulos on ennalta-arvattava ja nähty sata kertaa ennenkin.
Kiitos pienen budjetin, CGI-tehosteet loistavat poissaolollaan ja efekteissä luotetaan paljon maskeeraukseen. Elokuvan parasta antia on äänimaailma, joka toimii tehokkaasti varsinkin kohtauksissa, joissa tapahtumia kuvataan ihmissuden perspektiivistä. Rooleissa nähtävät Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth ja Sam Jaeger pelaavat hyvin yhteen. Wolf Man ulvoo valkokankailla 17.1 ja saavuttaa äänimaailmallaan yhden pisteen viidestä.
Teksti: Janne Kaarenoja
Kuva: © 2025 Universal Studios. All Rights Reserved
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?