Seela Sella: “Teatteri on koti” – elokuvassa näyttelijä ei voi enää korjata mitään

Seela Sella on tehnyt pitkän uran suomalaisen näyttämötaiteen ja elokuvan parissa. Teräsleidit kuin viimeistä päivää -elokuvan yhteydessä hän pysähtyy pohtimaan kahta maailmaa, joissa näyttelijä tekee työtään eri säännöillä: teatteria ja elokuvaa.

– Teatteri on koti. Se on turvallinen. Elokuvassa taas ohjaaja, kuvaaja ja leikkaaja… ne on ne kolme, Sella sanoo.

Vaikka teatteri ja elokuva ovat molemmat tarinankerrontaa ja tunteiden välittämistä, näyttelijän näkökulmasta prosessit eroavat toisistaan ratkaisevasti. Teatterissa työ rakentuu pitkän ajan kuluessa: harjoitellaan viikkoja, kehitetään ja hiotaan, kokeillaan erilaisia ratkaisuja.

Elokuvassa tilanne on toinen. Kuvauspäivät ovat aikataulutettuja, ja usein mahdollisuus etsiä ja rakentaa jää vähäisemmäksi. Siinä missä teatteri antaa mahdollisuuden korjata ja muuttaa, elokuva ei anna armoa.

– Kun ohjaaja sanoo, että kiitos, se oli siinä se kuva, niin sille ei ole enää mitään tehtävissä. Se on myöhäistä, hän toteaa.

Yleisö suurimpana erona

Yksi suurimmista eroista on myös yleisö. Teatterissa näyttelijä kohtaa ihmiset suoraan, ja yleisön energia vaikuttaa välittömästi.

– Teatterissa sä aistit heti, kun astut lavalle istuuko ne takakenossa vai kaivelevatko käsilaukkujaan… vai onko intensiteetti mukana, Sella kuvailee.

Elokuvassa yleisö puuttuu kokonaan. Kuvauspaikalla voi olla työryhmä, mutta katsojat ovat vasta tulevaisuudessa – valmiissa lopputuloksessa.

– Eihän meillä ole ketään siellä kuvauspaikalla. Ehkä työryhmästä joku voi tirskahtaa, Sella naurahtaa.

Silti Sella ei aseta taidemuotoja vastakkain, vaan näkee niiden luonteessa erilaisen painopisteen. Elokuvassa näyttelijä tekee oman osuutensa, mutta lopullinen muoto rakentuu monen ammattilaisen käsissä.

– Ne on ne kolme; ohjaaja, kuvaaja ja leikkaaja. Se lopullinen taidemuoto on heidän. Näyttelijä siellä sitten täristelee – toivottavasti pystyy antamaan jotain, mutta lopullinen muoto on heidän, Sella pohtii

Hän tiivistää eron osuvasti: teatterissa näyttelijä on kotonaan ja hallitsee hetkeä, elokuvassa näyttelijä on osa koneistoa, jossa pienikin ajatus näkyy kameran kautta. Juuri siksi elokuva vaatii myös erilaista tarkkuutta.

– Kamera tulee niin lähelle, että se näkee sun ajatukset, Sella sanoo.

Teatterissa eleet ja tunteet kannetaan viimeiselle penkkiriville asti. Elokuvassa ajatus riittää – ja joskus jopa liika näytteleminen näkyy heti. Sellan puheesta välittyy rakkaus molempiin lajeihin, mutta myös realismi: elokuva on lopullinen, teatteri elävä. Ja ehkä juuri siksi teatteri on hänelle koti.

Teksti ja kuvat: Joni Hildén