Puolalainen elokuva Jäljet tulee elokuvateattereihin 28. heinäkuuta. Elokuva kertoo rakennusinsinöörin virasta eläkkeelle jääneestä naisesta, joka asustaa metsän reunamilla ja käy opettamassa kylän koulussa.
Tämä nainen Duszejko rakastaa yli kaiken eläimiä eikä voi suvaita sitä, että niitä metsästetään. Elokuvan alussa hänellä on kaksi koiraa, jotka sitten mystisesti katoavat. Totuus siitä, mihin koirat katosivat, paljastui vasta elokuvan lopussa.
Koirien katoaminen aiheutti tapahtumaketjun, josta elokuva kaikkinensa kertoi. Tarina oli suhteellisen yksinkertainen, mutta lopputulokseen päästiin monien vaiheiden ja hivenen monimutkaisenkin elokuvakerronnan seurauksena.
Välillä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin sen sanoma olisi ollut kateissa ja tarina olisi yhtäkkiä vaihtunut toiseksi, kunnes päädyttiin takaisin raiteilleen. Toisaalta jokaiselle yksityiskohdallekin tuli tarkoitus, kun elokuva päättyi.
Vaikka tarinan vääjäämätön loppuratkaisu oli sinänsä arvattavissa suhteellisen pian, niin siitä huolimatta se tietyllä tavalla tuli myös yllätyksenä ja odottamatta. Tarinankerronnallisesti siinä osattiin häivyttää se ajatus pitkäksi aikaa, mikä arvattavissa oli.
Elokuvan yksi teemoista oli murhaaminen, oli sitten kyse ihmisten tai eläinten murhaamisesta. Murhaaminen on aina väärin, kohdistui se kehen tahansa, mutta tässä tarinassa ihmisten murhaaminen sai oikeutuksensa ja murhaaja selvisi vähin vaurioin.
Voisi sanoa, että tarinassa annettiin kuva siitä, että nämä ihmisten murhat tapahtuivat hyvän aatteen puolesta, joka oikeutti ne. Paha sai omalla karulla tavallansa palkkansa ja tässä elokuvassa pahan roolissa olivat metsästäjät.
Kokonaisuutena elokuva oli suhteellisen katsottava huolimatta siitä, että se oli puolalaista tuotantoa. Hyviä elokuvia osaavat tehdä myös muutkin kuin amerikkalaiset, joten jo siitä syystä elokuva kannattaa käydä katsomassa. Suositeltavissa tämä on ainakin luonnonystäville.
Elokuvassa luonto näyttäytyy kauneimmillaan ja välillä tulee upeita luontokuvauksia kaikista metsän elävistä.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Robert Palka
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?