Curry Barkerin Obsession on floppi lähes joka osa-alueella. Elokuvan ainoa saavutus on valon ja varjon yhteismarssi.
Obsession alkaa kuin lähes mikä tahansa romanttinen elokuva. Ujo Bear (Michael Johnston) haluaa kertoa tunteistaan Nikkille (Inde Navarrette). Lopulta hän turvautuu toivepajuun, amulettiin, jonka katkaisija saa yhden toiveen. Toive Nikkin rakastumisesta alkaa kuitenkin saada synkkiä piirteitä, kun naisen käytös muuttuu täysin.
Night visions -elokuvafestivaalilla Obsession sai suitsutusta täydellisenä kauhuelokuvana. Barkerin käsikirjoitus on kuitenkin sisällöltään sitä tuttua huttua, jota Hollywood on suoltanut solkenaan jo koko 2000-luvun. Keskiössä ovat toisiinsa ihastuneet nuoret ja heidän rinnallaan nähdään jo perinteeksi muodostunut stereotypioista koostuva sivuhahmojoukko. Kaiken kukkuraksi filmi paljastaa loppuratkaisun jo alkumetreillä.
Hieman liian pitkän alkujakson jälkeen valkokankaan täyttävät ylilyödyt mustasukkaisuuskohtaukset ja anteeksipyytelyt kauhuvivahteella. Takaatulevaa valoa on käytetty todella hyvin, ja Nikkin käytävää vasten piirtyvä siluetti saa niskavillat pystyyn. Navarrette kirkuu äänensä käheäksi – yksitoikkoinen roolisuoritus nostaa roolissaan uskottavan Johnstonin jalustalle. Voi vain ihmetellä mitä Barker on toisella pitkällä ohjauksellaan hakenut. Filmi pyrkii pelottelemaan, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän Nikki rupeaa ärsyttämään. Elokuvateatterista lähtiessä päällimmäisenä tunteena on suuttumus ja päivä on pilalla. Näillä meriiteillä Olkkariviihde nakuttaa Obsessionille yhden pakollisen tähden viidestä. Se, miten pitkälle ihminen on mustasukkaisena valmis menemään, selviää ensi-illassa 13.5.2026.
Teksti: Janne Kaarenoja
Kuvat: Focus Features LLC
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?