Japanilaisen Genki Kawamuran klaustrofobinen Exit 8 nousee 2000-luvun kauhuelokuvamassasta jääden pitkäksi aikaa mieleen. Keskiössä on kontrasti muutoksen ja toistuvuuden välillä.
Nuorukainen (Katzunari Ninomiya) matkustaa metrossa aamu toisensa jälkeen kaavan muuttumatta. Suurkaupungin melskeeltä hän suojautuu nappikuulokkeiden taakse. Sitten eräänä päivänä laiturille astuessaan ja uloskäyntiä kohti kävellessään hän huomaa kuulokkeet riisuttuaan olevansa metrotunnelissa yksin ja kulkevansa ympyrää. Ennen niin tuttu paikka on äkisti muuttunut labyrintiksi. Maanalaisen pätkällä on jokaisella kierroksella jotakin toisin ja pois pääsee bongaamalla kaikki kahdeksan muutosta.
Kawamura avaa toisen pitkän ohjauksensa kauniilla rauhallisella musiikilla, joka päähenkilön matkan edetessä muuttuu uhkaa toitottavaksi serenadiksi. Käsivarakuvauksen ja point of view -kuvakulman käyttäminen toimivat kitkatta luoden vahvan kontaktin yleisön ja hahmojen välille. Ninomiya sekä uudelleen ja uudelleen vastaantulevat harvat ihmiset ovat vakuuttavia. Yksinkertainen on kaunista, ja Kawamura on tämän tajunnut. Dialogi on karsittu minimiin, eivätkä muutamat takautumat tee hallaa pääasialle. Elokuva ei myöskään selittele mitään vaan antaa katsojalle mahdollisuuden luoda oman näkemyksensä painajaismaisesta paikasta.
Heikkouksiakin toki on. Katsojan olisi voinut haastaa ihmettelemään seinillä roikkuvia julisteita ja säilytyslokeroiden lukumäärää. Kun päähenkilö tekee sen yleisön puolesta, jää Exit 8 siltä osin pinnalliseksi. Elokuvan puolivälissä mukaan lyödyt efektit saavat mieleen hiipimään pelon niin monta kertaa nähdystä CGI-tehosteiden ilotulituksesta. Exit 8 pelastaa kuitenkin itsensä melko nopeasti ja on yksi harvoista onnistuneista peliin pohjaavista elokuvista. Olkkariviihde antaa elokuvalle neljä tähteä viidestä. Uloskäyntiä kohti pyritään 24.10.2025.
Teksti: Janne Kaarenoja
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?