Viihteen olohuoneen klassikkoelokuvana syynissä on Roderick Thorpin kirjaan ”Vain kuolleen ruumiini yli” perustuva Die hard (1988). Bruce Willisin ensimmäinen pääosa teki miehestä tähden.
Pikkujoulut Nakatomi-yhtymän pilvenpiirtäjässä keskeytyvät ikävällä tavalla, kun Hans Gruber-niminen rikollinen kahdentoista kätyrinsä kanssa ilmestyy vaatimaan firman holvissa olevia kalleuksia itselleen. Konnajoukko ei kuitenkaan osaa aavistaa, että juhlinnassa mukana on myös New Yorkista paikalle saapunut virkavapaalla oleva poliisi John McClane (Bruce Willis), joka ei suostu katsomaan laittomuuksia sivusta. Yhä suurempiin mittakaavoihin kasvava yhden miehen sissisota vielä hieman keskeneräisessä tornitalossa, on toimintaelokuvan juhlaa. Samalla se kuljettaa genreä myös humoristisempaan suuntaan.
Die hard – vain kuolleen ruumiini yli on John McTiernanin kolmas ohjaus ja samalla ohjaajan toinen toimintaelokuva. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt Predator, jonka pääosassa avaruusolion kanssa nahisteli Arnold Schwarzenegger. Roolia tarjottiinkin aluksi ohjaajan vanhalle tutulle, mutta lopulta se meni Willisille ja hyvä niin. Conan barbaarina ja Terminaattorina vakuuttanutta Isoa-Arskaa ei heti voisi kuvitella sympaattiseksi poliisiksi. Voidaan myös kertoa, että Thorpin edellisestä kirjasta ”The detective” oli tehty elokuva, jossa pääosaa näytteli Frank Sinatra. Häntä pohdittiin Die hardin pääosaan Schwarzeneneggerin kieltäydyttyä.
Mikä sitten erottaa ensimmäisen Die hardin muista 80-luvun toimintaelokuvista? Itsekseen puhuva, liukaskielinen McClane loi uuden sankarityypin. Mies, joka on aina väärässä paikassa väärään aikaan, luuttuaa lattian vähäsanaisella Sylvester Stallonen Rambolla, Predatorin Dutchista puhumattakaan. Willis voittaa yleisön puolelleen läksyttämällä sekä Gruberin kätyreitä, että kadulla seisovia FBI-agentteja. Pääpahiksena nähtävästä Alan Rickmanista (1946-2016) voisi kirjoittaa kokonaan oman kappaleensa. Todettakoon, että miehestä oli moneen. Hans Gruberin lisäksi Harry Potterin Kalkaros ja Rakkautta vain (2003) surkea Harry todistivat, että muuntautumiskykyinen näyttelijä oli omaa luokkaansa.
Sivuhenkilöistä löytyy hahmoja joita joko rakastaa tai vihaa. Rooleihin löydetyt näyttelijät De’voreaux Whitesta Reginald VelJohnsoniin kruunaavat kaksituntisen. Kerrostalo tapatumapaikkana ei kenties ole kaikista kekseliäin, mutta kun McClane laitetaan ryömimään ahtaissa hissikuiluissa, niin repliikit kuten ”Nyt tiedän miltä pakasteateriasta tuntuu,” saavat hymyilemään. Nasevia vitsejä saadaan myös joulupukin hokemisista ja länkkäreistä.
Die hard on myös sisällöllisesti paljon rikkaampi kuin moni muu toimintaelokuva. Rambo – First blood (1982) ja Predator ovat lopulta todella yksinkertaisia, paljolti räiskintään nojaavia viihdykkeitä. Niissä hahmot jäävät pintapuolisiksi ja keskiöön nousee päähenkilön selviytymistaistelu. Die hardissa päästään paremmin tutustumaan itse hahmoihin ja se nostaa tarinan kiinnostavuutta. Willisin improvisoimasta Yippie Ki-Yay-huudahduksesta tuli hitti ja elokuvan suosio poiki filmille viisi lisäosaa. Kuudes on tuloillaan. Katsojille voidaan suositella katsottavaksi Die hard – koston enkeli (1995); John McTiernanin käsialaa sekin. Se ei ehkä ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen, mutta mainiota viihdettä kuitenkin.
Teksti: Janne Kaarenoja
Kuva: Satu Kaarenoja
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?