Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä on kevään aikana nähty Mika Ripatin kirjoittama ja Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Mikko Räsäsen tulevaisuus. Näytelmässä hypätään kaupungin rakennustyömiehen saappaisiin.
Kun katsoo näytelmän näyttelijäkaartia, voisi olettaa näytelmän olevan jopa hyvinkin hauska. Jos on tullut katsomaan komediaa, joutuu kyllä hieman pettymään, sillä näytelmä edustaa kyllä ihan toisenlaista genreä tai oikeammin, ehkä sitä genreä ei ole havaittavissa kovin selkeästi.
Näytelmä on ripaus komediaa, totta kai, sillä sieltä löytyy niitä kohtia, joissa yleisö saa nauraa. Sitten näytelmässä on ripaus musikaalia ja suurempi ripaus draamaa. Mikko Räsäsen tulevaisuus ei ole tyypillinen teatteriesitys, vaan se voisi yhtä hyvin olla elokuva, joka esitetään livenä liveyleisölle.
Pääosaa esittävä Martti Suosalo on toki roolissaan loistava, vaikka ei aivan saa koko potentiaaliaan käyttöönsä. Suosalon esittämä Mikko Räsänen on eräällä tavalla hivenen jäykähkö hahmo, johon on vaikea ujuttaa piirteitä, joilla loistava komedianäyttelijä saisi tuotua tarvittavia koomisia piirteitä. Toisaalta taas, eihän näytelmän tarkoitus ole olla komedia, joten siinä mielessä komediallisia piirteitä hahmo ei välttämättä kaipaakaan.
Tarinassa tuodaan hyvin esille ihmisten eriarvoinen asema ja se, kuinka eri asemassa olevat ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Näytelmässä tuodaan hyvin esille kysymys siitä, onko köyhä rakennustyömies vain keski- ja yläluokkaisten palvelija? Kuinka rakennustyömaihin ylipäätänsä suhtaudutaan, ovatko ne vain liikennettä haittaavia tekijöitä vai annetaanko niille arvoa niiden tarpeellisuuden vuoksi?
Yhteiskunnallisesti näytelmässä pureudutaan tärkeisiin aiheisiin ja tuodaan esille niitä, ääripäiden ajatteluita toisesta ääripäästä. Kuten yhdessä kohtauksessa mainitaan, kuinka vuokralla asuvan asumisen rikkaat maksavat, vaikka ei saisikaan asumistukea. Rikkaiden ja köyhien maailmojen kohtaaminen tulee näytelmässä hyvin esille.
Tarinaan oli saatu ujutettua myös yllättäviäkin juttuja, joita katsoja ei oikeastaan osannut edes odottaa. Toisaalta taas tarinaa vietiin tietyissä kohdissa vihjaillen, että jotain voi olla odotettavissa. Myös vietiin vihjeillä väärään suuntaankin katsojien odotuksia.
Pakko erityisesti mainita Jari Pehkosen esittämästä Kimmo Niemestä, joka oli yksikönjohtajana. Hänen hahmonsa perustui nimenomaan tyypilliseen ajattelutapaan, jossa suorittava porras on ainoastaan numeroita. Toisaalta hahmosta oli tehty myös eräällä tavalla rakastunut hölmö.
Pehkonen on totuttu viemään hahmoihinsa yleensä koomisia piirteitä ja samanlaista yritystä oli myös Kimmo Niemen hahmossa. Aiemmin Pehkonen on onnistunut hahmon koomisuuden rakentamisessa, mutta tällä kertaa se tuntui jotenkin jäykän teennäiseltä. Tietyt manööverit hahmon tekeminä teki siitä entistä hölmömmän, mutta jollain tavalla ei kuitenkaan hauskaa, vaan enemmänkin myötähäpeän tunnetta aiheuttavan.
Kerronnallisesti näytelmän vika oli myös se, että sen loppu oli rakennettu heikosti. Tarina loppui jollakin tavalla kesken ja hyppäys tarinan kääntöpisteestä loppuhuipennukseen oli liian jyrkkä. Välistä jäi paljon kertomatonta sarkaa, ja hetken katsoja joutui pohtimaan, että mihin tässä nyt tultiin, johonkin menneisyyteenkö taas?
Kokonaisuutena, kun ottaa huomioon myös lavastukset, jotka olivat toki niin hyviä kuin tällaiseen näytelmään on mahdollista rakentaa, oli näytelmä kohtalainen. Suurien klassikoiden joukkoon tästä tarinasta ei ole eikä se välttämättä ole ollut tarkoituskaan. Hieman enemmän olisin odottanut kuitenkin tältä näytelmältä.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Helsingin Kaupunginteatteri
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?