Teatteriarvostelu: Niin kuin taivaassa -musikaali saa ihon kananlihalle

Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä nähdään tänä syksynä ruotsalainen musikaali Niin kuin taivaassa.

Musikaali kertoo ruotsalaisesta kapellimestarista, joka palaa maailmalta takaisin kotikyläänsä, josta hänellä ei ole kovin hyviä muistoja.

Lähtökohdat musikaalille ovat hyvät, sillä tarina on mukaansa tempaava ja tunteikas. Tunteiden ryöppyä ei musikaalia katsoessa voi edes välttää, sillä mukaan mahtuu niin iloista kuin surullista asiaa sekä tietenkin ihon kananlihalle saattavaa laulua.

Taitavat näyttelijät pistävät parastaan lauluillaan, joka kruunaa katseluelämyksen. Erityisesti esiin nousee Emilia Nyman, joka näyttelee Gabriellaa. Hänen laulunsa on jotain aivan huikean kuuloista. Mainita täytyy totta kai myös pääroolia Danielia näyttelevä Tuukka Leppänen, joka ihastuttaa niin laulullaan kuin näyttelijäntaidoillaan.

Musikaalin visuaaliset ratkaisut olivat hyvin mielenkiintoisia ja oikeastaan erityisen luovia jopa. Samoja lavasteita pystyi käyttämään useampaan eri tarkoitukseen, joka antoi pelivaraa näyttämölle eikä se ollut edes yhtään häiritsevää tämä ratkaisu, kuten olisi voinut olla.

Esitys parani entisestään toiseen näytökseen mentäessä, jolloin aika juoksi kuin siivillä ja musikaalin loppuessa tuli fiilis, että eihän tämä näin nyt voi loppua.

Ilahduttavaa oli nähdä Oona Airola ja Puntti Valtonen Kaupunginteatterin lavalla, kuten on aina ilo katsoa taitavan Sinikka Sokan näyttelijäntyötä. Lisäksi tässä musikaalissa oli monia sellaisia kasvoja, jotka eivät ole suurelle yleisölle vielä tullut tutuksi, mutta varmasti tulevaisuudessa näin tulee tapahtumaan. Sen verran ammattitaitoisia nuoria näyttelijöitä oli mukana.

Ilolla tervehdin myös jokaista näytelmää, jossa Kari Mattila on mukana, tosin viime aikoina hänen hahmonsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sivuosissa. Toivoisin kovasti näkeväni hänet jälleen hieman isommassakin roolissa, tämä siis ihan vain vinkkinä Helsingin Kaupunginteatterin teatterinjohtajalle Kari Arffmanille.

Teksti: Joni Hildén

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Helsingin Kaupunginteatteri