1970–80-luvun slasherien uuteen uskoon parsiminen tällä vuosituhannella on herättänyt hirviön, joka iskee macheten nostalgian sydämeen. Harvoista hiteistä huolimatta genre lepää syvässä suossa.
Arvostelin taannoin juuri ilmestyneen slasherin Tiedän mitä teit viime kesänä, jota markkinoitiin jatko-osana. Sarjan uudelleenlämmittely oli kuitenkin lähempänä uusintaversiota alkuperäisestä. Tämän nosti mieleeni muiston vuodelta 2013. Olin juuri tullut näytännöstä isäni kanssa, kun viereisen salin ovesta asteli parvi teinejä. Joku tokaisi, ettei koskaan ole nähnyt mitään yhtä kauheaa. Filmi oli Teksasin moottorisahamurhaaja 3D eli elokuvasarjan seitsemäs osa. Nykypäivänä mikään ei ole enää pyhää, ja varsinkin minulle rakkaan genren kaupallistaminen saa veren kiehumaan.
Kirjoitin vuonna 2017 artikkelin, jossa johdatin kauhuelokuvien alagenrejä tuntemattomat slasherien maailmaan. Pidetäänpä pieni kertaus. 1970–1980-luvuilla kukoistaneen lajityypin edelläkävijänä voidaan yleisesti pitää Michael Powellin elokuvaa Kurkistelija (1960) sekä Alfred Hitchcockin elokuvia Psyko (1960) ja Frenzie (1972). Vuonna 1974 ilmestynyt Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhaaja nosti sarjamurhaajaviihteen sitten täysin uudelle tasolle. Slasher oli syntynyt.
Kun näin pärinän säestyksellä kuuman auringon alla ihmisiä kylmäksi laittaneen Leatherface-nimisen psykopaatin ensikertaa, olin haltioitunut tunnelmasta ja siitä, kuinka kengännauhabudjetilla ja yksinkertaisilla asioilla saadaan aikaan niinkin voimakas kauhuelämys. Gunnar Hansenin näyttelemä murhamies puolestaan antoi kasvot slasherin arkkihirviölle. Uhriensa ihon nylkenyt ja sillä omat vääristyneet kasvonsa peittänyt massamurhaaja oli jotakin täysin uutta ja elokuvan miljöö viittasi vahvasti tosielämän sarjamurhaaja Ed Geiniin.
Kaava on aina sama
Neljä vuotta myöhemmin kauhuikoni John Carpenter työsti elokuvan Halloween – naamioiden yö. Kapteeni Kirk-naamarin taakse piiloutunut Michael Myers murhasi keittiöveitsellä pienessä Haddonfieldin kaupungissa. Perässä seuranneet Perjantai 13. (1980) ja Painajainen Elm streetillä (1984) lisäsivät massamurhaajakavalkadiin Jason Vorheesin jääkiekkonaamareineen ja Freddy Kruegerin veitsillä varustettuine hansikkaineen. Useissa jatko-osissa kauhua aiheuttanut nelikko on genreikoni. Uhreiksi joutuneiden pilveä pössyttelevien tai vähissä vaatteissa öykkäröineiden teinien kuolemaa odotin kuin kuuta nousevaa. Pahiksia eteenpäin ajoi usein kosto ja toki murhaajalla oli vastavoimansa, se yksi järkevä ihminen, joka tajusi laittaa hanttiin.
Edellä mainittujen sekaan mahtui myös suunnattomasti terroria juhlapyhinä. Tappaja iski niin Aprilli- kuin syntymäpäivänä. Eniten lokaa päälleen sai Jouluyö, murhayö (1984), joka vedettiin ennenaikaisesti teattereista. Syynä olivat koulujen vanhempainyhdistyksen protestit. Julisteet veristä kirvestä kantavasta joulupukista eivät miellyttäneet lapsiperheiden vanhempia. 1990-luvulla slasher rupesi menettämään hohtoaan ja Painajainen Elm streetillä ohjaajan Wes Cravenin Scream (1996), joka oli lähempänä satiiria, sekä Jim Gillespien Tiedän mitä teit viime kesänä (1997) elokuvasarjat eivät enää henkineet sitä samaa.
Moottorisaha käynnistyy jälleen
Sitten tuli vuosi 2003 ja Finnkino ripusti käytävilleen julisteita, joissa komeili tuttu kasvo, Leatherface. Kahdeksan vuotta neljännen Texas Chainsaw Massacre-jatko-osan jälkeen Hollywood kajosi alkuperäiseen. Juoni oli lähes sama, mutta mukaan kirjoitetut turhat hahmot ja tyhjänpäiväinen dialogi korvasivat vuonna 1974 esitetyn yhteiskuntakritiikin. Asteittain nostettu jännitys puolestaan sai tilalleen verentäyteisen graafisen kuvaston.
Jatkoa seurasi kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Teksasin moottorisahamurhaaja – Pahan alku. Nimensä mukaisesti Hollywood päätti kirjoittaa moottorisahamiehelle taustatarinan, joka syöksi Leatherfacen täysin sivuhenkilöksi. Hölmöintä oli antaa tälle nimi ja panostaa toimintaan nuorten kamppaillessa murhamiehen sukua vastaan. Teksasin moottorisahamurhaaja 3D sai minut kiehahtamaan turhalla ihmissuhdedraamalla, joten itse voisin elokuvateatterin ovella todeta, että en ole nähnyt mitään noin kauheaa, toisessa merkityksessä tosin.
Mielipiteeni muuttui, kun satuin katsomaan taannoin vuonna 2017 ensi-iltansa nähneen elokuvan Leatherface, jossa naamari laitetaan päähän vasta loppukohtauksessa ja sitä edeltävän puolisentoistatuntisen aikana elokuvan päähenkilö karkaa mielisairaalasta ja pakenee poliisia teini-iässä. Se oli taatusti kaikista kauhein kauhuelokuvakokemus. Tällä haavaa Netflixistä löytyy uusi nykynuorisoa kosiskeleva turhuus, Teksasin moottorisahamurhaaja vuodelta 2022.
Yllätyksettömyys on nykypäivää
Edellä mainittuja toinen toistaan huonompia elokuvia paremman vastaanoton oli saanut vuonna 2007 rockmuusikko Rob Zombien tekemänä Halloween. Melko orjallisesti Carpenterin alkuperäistekstiä noudattanut filmi loi Myersille taustan koulukiusattuna lapsena, mutta se sopi kuvioon. Kuten Teksasissa, myös Haddonfieldissä psykopaatin paluu muuttui verellä lotraamiseksi. Myersilla oli kokoa kuin kookkaimmilla showpainijoilla. Pelkkä nyrkinisku riitti lähettämään uhrien aivoihin se on nyt menoa-signaalin. Tämä ei toiminut minulle, mutta mitä muuta veriviihteeseen tykästyneeltä muusikolta voi odottaakaan. Zombien Halloween II (2009) oli niin huono, että siitä en viitsi edes tässä kirjoittaa.
Myers palasi vielä kertaalleen David Gordon Greenin trilogiassa. Vuoden 2018 Halloweenilla oli Carpenterin vankka tuki ja se olikin mukiinmenevä. Myersin vastavoimaa, Laurie Strodea jo vuonna 1978 tulkinnut Jamie Lee Curtis palasi rooliinsa 59-vuotiaana ottamaan yhteen eläkeiässä olevan arkkivihollisensa kanssa. Naisesta oli kouliutunut toiminnan ammattilainen asevarastoineen, ja Myers liikkui yllättävänkin notkeasti. Olen aina nähnyt slasherien sankareissa viattomuutta ja tämä vei pohjan alunperin sympaattiselta Strodelta. Uskottavuus katosi ja sitä seuranneet Halloween kills (2021) ja 2022 valmistunut Halloween ends olivatkin sitten ihan kuraa.
Arvatusti Zombien Halloweenin menestyminen lippuluukuilla avasi oven myös muille slasher-pioneereille palata valkokankaille. Jasonin ja Freddyn paluun lisäksi Atlantin takainen elokuvateollisuus rupesi suoltamaan toinen toistaan huonompia uusintaversioita aiemmin puhutuista juhlapäivistä. Tuottajilla muistui myös mieleen Jouluyö, murhayön kokema kohtalo ja 2000-luvun mittapuu takasi sen, että joulupukki saisi mellastaa pelkäämättä kieroon katsovia vanhempia. Oli aika filmata se uudelleen vuonna 2012. Joulukuusen koristelu verellä ei sekään ollut katsomisen väärti.
Vuoden 2010 Painajainen Elm Streetillä oli meikäläiselle nimensä mukaisesti painajainen. Digitaalisten tehosteiden hyökyaalto ei millään lailla pysty korvaamaan menneiden aikojen rosoisuutta. Robert Englundin näyttelemä Freddy ei paljon puhunut, mutta 2000-luvun veitsikädellä on liikaakin sanottavaa ja turhan paljon ruutuaikaa. Homma alkaa sulaa, kun lentävät lauseet korvataan pidemmällä dialogilla. Se ei vain istu hahmon muottiin.
Perjantai 13. tarjoili karkkia sillä, että kaikki oli kuten ennenkin. Vaikka tapahtumat siirrettiin 2000-luvulle, kuvio pysyi samana. Oli pilveä polttavat, porealtaassa viihtyvät teinit ja ne idiootit, jotka tulivat ensin murhatuiksi. Kaiken kruunasi mihinkään muuttumaton Jason machetensa sekä jääkiekkomaskin kanssa. Nuo Camp Chrystal Laken tapahtumat muistuttavat minua niistä hyvistä ajoista, kun Slasher oli voimissaan.
Kylmä fakta on se, että sarjamurhaajalta pakenemisen seuraamisesta on tullut yllätyksetöntä, kun tie eloon löytyy älypuhelimesta. Puhtaaksi kiillotettu on nykypäivän sana ja meikit säilyvät naamalla alkuminuutilta lopputeksteihin, vaikka kuinka itkettäisi. Monasti kirkuvien naisten osiin valitut silikonipommit saavat puolestaan ihmettelemään onko Playboy sponsori. Näillä puheilla voisi moottorisahamiehen laittaa seuraavan uusintaversiota tehtailevan tekijän perään.
Teksti: Janne Kaarenoja
Svenska 
Suomi
Be the first to comment