Kansallisteatterin Täällä pohjantähden alla tempaisee katsojan mukaan

Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä on tänä syksynä nähty näytelmä, jonka voi sanoa olevansa klassikko. Väinö Linnan kirjoittamaan romaaniin Täällä pohjantähden alla-perustuvassa näytelmässä ollaan kuvitteellisella Pentinkulmalla.

Täällä pohjantähden alla on suurteos niin romaanina kuin elokuvana. Elokuvia siitä on tehty peräti kaksi kappaletta. Suurteoksena voidaan pitää myös tätä Lauri Maijalan ohjaamaa näytelmää, jota Kansallisteatterissa esitetään.

Maijala on onnistunut hyvin vangitsemaan sen tarinan perusajatuksen myös näyttämölle ja tekemään juuri näyttämöä palvelevia ratkaisuita, jotka toimivat erinomaisesti. Kuten on sanomattakin selvää, niin kaikkia niitä elementtejä, joita esimerkiksi elokuvassa on, ei voida toteuttaa sellaisenaan lavalla.

Mielenkiintoista oli huomata myös se, että tiettyjä kohtauksia oli laitettu eri kohtiin tarinaa kuin ne ovat kirjassa tai elokuvassa. Vaikka tällaisia ratkaisuita oli tehty, ei se siitä huolimatta haitannut tarinan kulkua millään tavalla.

Suomen Kansallisteatterin Täällä pohjantähden alla-versiossa oli hyvin pidetty mukana tarinan alkuperäinen ajatus, vaikka kohtauksia oli siirretty eri kohtiin tai joitain kohtauksia oli jätetty pois. Esimerkiksi vanhan pastorin jättäminen tarinan ulkopuolelle ei millään tavalla häirinnyt lopulta tarinaa, vaan oli ihan toimiva ratkaisu.

Myös se, että tarina ei alkanut sillä tutulla lausahduksella, kuten kirja ja nämä kaksi elokuvaa ovat alkaneet eli ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”. Tosin elokuvissa tuon alun lausahdus on kertojan kertomaa ja kertojaa ei tässä versiossa ole, joka on sekin toimiva ratkaisu.

Näytelmässä on käytetty tiettyjä taiteellisia vapauksia, mutta siitä huolimatta Täällä pohjantähden alla-henki on säilytetty siinä ja kunnioitettu alkuperäistä teosta. Roolivalinnat ovat olleet myös onnistuneita.

Onnistuneet näyttelijävalinnat

Akseli Koskelan roolissa loisti Otto Rokka ja Jussi Koskelaa tulkitsi erinomaiseen tapaan Petri Manninen. Mainittava on myös Timo Tuomisen loistava roolityö Räätäli Halmeena. Toisaalta myös kirkkoherra Lauri Salpakarin roolissa ollut Juha Varis toi mieleen Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Salpakarin eli Matti Raninin.

Katariina Kaitue puolestaan loisti Ellen Salpakarin roolissa. Aluksi oli jopa vaikea tunnistaa, että Kaitue häntä näytteli, niin hyvin hän oli päässyt Ellenin nahkoihin. Oman upean roolisuorituksen puolestaan teki Jani Karvinen Otto Kivivuorena. Hahmosta oli havaittavissa sitä samaa, mikä hehkuu niin kirjassa kuin elokuvissakin.

Esiin on nostettava tietenkin myös loistavan roolisuorituksen Aune Leppäsenä tehnyt Helmi-Leena Nummela. Nummelan esittämänä Aunen hahmo nousi jopa esille enemmän kuin hän on elokuvissa ollut. Kehut ansaitsee myös Aksa Korttilan näyttelemä Alma Laurila.

Erityismaininta on annettava myös rakennusmestari Hellbergiä näytelleelle Maria Kuusiluomalle. Pakko todeta heti alkuun, että käsiohjelmaa lukiessa tuli pieni pohdinta, kuinka Kuusiluoma suoriutuu Hellbergin hahmosta, mutta pelko siitä oli turhaa.

Maijala juuri oikea mies tämän ohjaajana

Olen nähnyt kaksi eri teatteriversiota Täällä pohjantähden alla-näytelmästä ja pakko on sanoa, että Kansallisteatterin versio on näistä teatteriversioista ehdottomasti huomattavasti parempi versio. Tietysti osansa tekee se, että toinen on ollut harrastajateatterin versio ja toinen ammattiteatterin tekemä. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, että Lauri Maijala on onnistunut ohjaamaan loistavan näytelmän Suomen Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle.

Maijala on ennenkin onnistunut juuri näissä historiallisissa ohjauksissaan, kuten KOM-teatterissa nähdyssä Veriruusuissa. Myös Helsingin Kaupunginteatteriin ohjattu Punaorvot oli onnistunut teos, joka sai hyvät arvostelut.

Maijala onnistui erinomaisesti myös tuomaan näyttämölle Väinö Linnan järkälemäisen teoksen Täällä pohjantähden alla. Teatterinjohtajien kannattaakin jatkossa miettiä, kun tällaisia historiallisia teoksia tehdään, että ohjaajaksi kannattaa valita juuri Lauri Maijala, koska onnistumisprosentti on silloin todennäköisesti suurin mahdollinen.

Teksti: Joni Hildén

Kuvat: Nico Bäckström / Suomen Kansallisteatteri