Puotila ja Palo tulkitsevat Thomas Mannia Kansallisteatterissa

Suomen Kansallisteatteri, Pieni näyttämö, kaksi kovan luokan näyttelijää samalla lavalla, siinä on kattaus, jolta voi odottaa paljon. Jopa niin paljon, että lopputulema ei ole se, mitä on odottanut. Nämä kaksi kovan luokan näyttelijää tosin pelastivat tämän eepoksen omalla tulkinnallaan, ilman heitä, käteen olisi jäänyt hyvin tyhjä puolitoista tuntinen.
Pienellä näyttämöllä huhtikuussa ensi-iltansa sai Thomas Mannin näytelmä Kuolema Venetsiassa tai voiko sitä oikeastaan näytelmäksi kutsua, se on kuin äänikirja, jossa kerrotaan tarinaa. Omanlainen tapansa tietysti tuokin tehdä teatteria, mutta ei kovin miellyttävä katsojalle. Näytelmä oli kuin kahden ihmisen toteuttama monologi.
Tarina kertoi kirjailija Gustav von Aschenbachista, joka matkusti Venetsiaan hakemaan inspiraatiotansa. Siellä hän rakastui nuoreen puolalaiseen poikaan. Syntyi kielletty, yksipuolinen rakkaus ja sen ympärille nivoutui tuo puolitoista tuntia kestävä näytelmä, kahden ihmisen monologi. 
Näyttelijät Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila vuoron perään tulkitsivat tekstiä kertojina, kertoen miten tarina etenee. Katsojat saivat mielikuvituksessaan keksiä tapahtumat, joita tarinan edetessään tapahtui, sillä niitä ei lavalla näytelty. Muutamassa kohtauksessa näyttelijät olivat kontakteissa toisiinsa, mutta sellainen todellinen tarinan visualisointi näytelmästä puuttui.
Tarina oli hyvin rankka ja se, että sitä ei näytelty, vaan luettiin, teki siitä vielä rankemman. Vaikka tarina vain kerrottiin, ilman niin sanottua kohtauksien visualisointia, niin silti lavasteisiin oltiin satsattu. Mielenkiintoista oli se, että näytelmän kuluessa rakentui lisälavasteita, kun suolaa tippui lavalle tehden pienen suolakinoksen ja vesiallas täyttyi myös näytelmän kuluessa.
Jos mietitään näytelmää pintaa syvemmälle, niin ajatuksena, jolle ei toki vahvistusta tullut itse näytelmässä, mutta jätti katsojaan ajatuksen siitä, että tämä poika olisi ollut alaikäinen. Tällöin Aschenbachin tuntemukset poikaa kohtaan olisivat olleet sairautta, pedofiliaa. Mieleen tuli ajatus siitä, että katsojat pääsivät pedofiilin pään sisään, kuulemaan hänen ajatuksiaan.
Valitettavaa, mutta totta, tällä kertaa tämä näytelmä ei saanut itsessäni aikaan sellaista tunnetta, että tämän haluaisi nähdä uudelleen. Tästä puuttui sellaiset nousut ja laskut, jotka pitävät katsojan mielenkiinnon yllä.
Nyt mentiin alusta loppuun suhteellisen tasaisissa tunnelmissa, Jukka Puotilan muutamaa ärähdystä lukuun ottamatta.
Tällekin eepokselle varmasti on ystävänsä ja katsojansa, vaikka minuun se ei tällä kerralla uponnut hyvistä näyttelijöistä huolimatta.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Suomen Kansallisteatteri

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi