Halloween, jouluaatto ja ystävänpäivä, kaikkia näitä pyhiä yhdistää juhlien lisäksi myös väkivaltaviihde. Ei ole montaakaan pyhää, jota ei 1980-luvulla olisi pyhitetty slasher-elokuvien käyttöön. Seuraava teksti kertoo mistä on kyse ja luo katsauksen genrehelmeen.
Vuonna 1978 John Carpenter ohjasi elokuvan Halloween. Mielisairaalasta paennut Michael Myers palasi Halloweeniksi kotikaupunkiinsa Haddonfieldiin etsimään siskoaan. Matkalla mukaan tarttuneet keittiöveitsi ja naamari takasivat kirkumista ja ruumiita. Elokuva alusti samalla täysin uuden kauhuelokuvan alalajin slasherin tai niin sanotun silpomiskauhun.
Genreen kuuluvien elokuvien juonikuvio on pääsääntöisesti aina sama. Keskiössä on henkilö, joka etsii oikeutta koston keinoin tai sitten hän on vain sarjamurhaaja ilman moraalisia arvoja. Lopputulema on joka tapauksessa sama, verta ja ruumiita enemmän kuin katsoja jaksaa laskea. Paljasta pintaakaan ei säästellä. Tytöillä on pahana tapana olla murhaajan ilmestyessä usein bikineissä tai lämmittelemässä kundia samettisissa alusasuissa. Avot, kaksi kärpästä yhdellä moottorisahan pörähdyksellä. Pyhien aikaan sijoittuvista verilöylyistä vuonna 1984 ilmestynyt Silent Night, Deadly Night vedettiin ennenaikaisesti pois teattereista, kun Yhdysvaltain koulujen vanhempainyhdistykset paheksuivat julkaisuajankohtaa ja teemaa.
Sielunsa kostolle menettäneelle tappokoneelle luodaan vastavoima yhdestä tai kahdesta muita fiksummasta ihmisestä. Heidän ympärillään pyörii sekalainen sakki, joka pilvenpoltolta herää todellisuuteen vasta, kun kirves iskeytyy otsaan. Vaikka kauhuelokuvagenreen kuuluukin, ei slasherin pelotteluarvo ole korkealla. Hyvänä rinnastuksena toimii Alfred Hitchcockin Psyko (1960), jonka legendaarinen suihkumurha riitti viemään yleisön yöunet. Slasher on yhtä isoa suihkukohtausta. Hirviö tulee ja tappaa, uhrit kirkuvat ja veri roiskuu kuin vesi kylpylän suihkusta. 1980-luku oli näiden filmien juhlaa. Osa menestyi, osa painui unholaan ja osa sai suosionsa kautta useita jatko-osia. Yksi menestyneimmistä elokuvasarjoista on huimat 12 elokuvaa käsittävä Friday the 13th.
Kesäleirin hirviö
Friday the 13th-elokuvasarja koki menestyksen vuosina 1980-1989. Myöhemmin se käynnistettiin uudelleen, mutta ”Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) ja sitä seuranneet Jason X (2001) ja Freddy vs. Jason (2003) olivat suoraan sanottuna täyttä kuraa. Jason X vei verenhimoisen mielipuolen avaruuteen ja Freddy Vs. Jasonissa tappaja sai seurakseen toisen kulttipelottelijan, Nightmare on Elm Street -elokuvan (1984) Freddy Krugerin. Vuosi 2009 näki vielä uusintafilmatisoinnin, jossa palattiin tarinan alkulähteelle, Crystal Lakelle.
On kaunis kesäpäivä Crystal Laken kesäleirillä. Yksi lapsista, Jason Vorhees, uskaltautuu laiturille valvojien ollessa harrastamassa haureutta ja hukkuu. Myöhemmin huhut kertovat ettei Jason olisikaan kuollut, vaan vaanisi kostonhimoisena järvialueella liikkuvia. Tästä on kyse Perjantai 13. päivä-elokuvissa. Joka kerta saapuu uusi lastillinen teuraslihaa Jasonille.
Sarjan ensimmäinen elokuva oli seuraajiinsa verrattuna hieman kökkö, mutta taso alkoi nousta jatko-osien myötä, joissa Jason pääsi kunnolla vauhtiin aseenaan tavaramerkkinsä, machete-veitsi. Myöhemmin hän löysi päähänsä myös vanhanaikaisen jääkiekkomaalivahdin kypärän. Kuinka ollakaan naamari ja teräase -yhdistelmä ei ollut enää Halloweenin yksinoikeus.
Suosittujen ensimmäisten filmien jälkeen osa viisi Friday the 13th – A New Beginning (1985) floppasi pahasti päähenkilönään Jasonin veritöitä ihaileva sekopää, joka pyrki pitämään Jasonin legendaa yllä omalla verilöylyllään.
Friday the 13th – Jason Lives (1986) on filmeistä ehkä viihdyttävin. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Tom McLoughlin löi aivonsa narikkaan ja veti väkivaltaviihteen huumoriarvon maksimiin. Jo alkuintrossa alkaa hekotuttaa, kun Jason marssii James Bondille ominaiseen tyyliin esiin ja silpoo machetellaan roomalaiset numerot VI kuvaruudulle. Koomisuuden lisäksi perinteinen silpomiskauhu sai rinnalleen myös toimintaa ja kaahailua. Kaiken kruunaa hulvaton musiikkiraita, jolla Alice Cooper kirkuu nimikkokappaleen He’s back (The Man Behind the Mask).
Friday the 13th – The New Blood (1988) ei ollut kummoinen. Yliluonnollisuutta lisättiin, kun elokuvan sankaritar omaa taidon liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla kuin Darth Vader ikään. Nimensä mukaisesti Friday the 13th part VIII – Jason Takes Manhattan (1989) kuljetti naamarimiehen fuksiaisristeilyn matkassa New Yorkin sydämeen. Ärsyttävä koululaiskatras sai sen minkä ansaitsi.
Slasherit Perjantai 13. päivä-elokuvasarjan johdolla ovat täydellistä viihdettä niihin iltoihin, kun ei jaksa keskittyä A-studion haastatteluihin tai intensiivistä seuraamista vaativiin rikoselokuviin. Jason suorastaan huutaa katsojille: ”Tilatkaa pizzaa, juokaa olutta ja haudatkaa itsenne nojatuoliin.”
Teksti ja kuvat: Janne Kaarenoja
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?