Pohjoismaisen yhteistyöprojekti Mellanmjölk Productionsin esittämä White Beauty toi Helsinkiin esityksen, joka ei sinänsä ole teatteria, mutta ei myöskään tanssia. Esitystä voisi ehkä tietyllä tavalla kuvailla sirkukseksi, mutta ei, ei se ole sitäkään.
Perjantaina Helsingin Korjaamo Teatterin Kulmasalissa ensi-iltansa saanut White Beauty oli täydellinen arvoitus ennen kuin sitä meni katsomaan. Epäluulo ja pelko siitä, mitä tuleman pitää lisääntyi entisestään, kun sisälle saliin otettiin viisi ihmistä kerralla.
Ajatukset siitä, että mistä oikein on kyse sen kuin voimistuivat. Olisiko kyseessä esitys, jossa pitää kiertää joku rata ja sen varrella olisi pieniä teatteriesityksiä? No ei se ihan sellainen ollut, mutta alkujärkytys oli suuri, kun sisään tultaessa tarjoiltiin maitoa tai kauramaitoa. Tähän kohtaan on sanottava, että maitoa en ole juonut oikeastaan sen jälkeen, kun täytin viisi vuotta eli kyllä ilman maitoa ollaan menty kolmisenkymmentä vuotta.
Lasi oli otettava, koska oli kuulemma tarkoitus skoolata. Seuraava ahdistava tekijä olikin sitten se, että pyydettiin tanssimaan. Siis apua, en tullut tanssimaan vaan katsomaan esitystä. En siis mennyt, ehkä olisi pitänyt kuitenkin ja heittäytyä. Aluksi tulikin fiilis, että tällainenko tämä esitys nyt on. Aikaa oli kulunut varmaan jo parikymmentä minuuttia ja tanssit sen kuin jatkuivat.
No lopulta sitten alkoi itse esitys ja ensimmäisenä vuorossa oli suomalainen kansantanssi, taisi olla Säkkijärven polkka. Silloin tuli ensimmäinen positiivinen asia mieleen, että hei tämä voi ollakin hyvä. Sen jälkeen tuli norjalaisia ja ruotsalaisia kansansäveliä, koska olihan kyseessä skandinaavinen projekti.
Norjalaisen kauniin kansanlaulun aikana yleisö piti toisiaan käsistä kiinni ja itselle sattui niin huono tuuri, että olin istahtanut reunapaikalle ja toinen vieruskaveri oli pitkällä. No pitihän siinä uhrautua ja sen kolmen minuutin ajan piti oikein kurottaa, että sain pidettyä molemmilla puolilla istunutta kädestä kiinni. Biisi, vaikka oli kaunis, tuntui ikuisuudelta, kun käsiin sattui.
Tässä vaiheessa myös oli alkanut pullo kiertämään yleisön seassa, jotain alkoholia oli kyseessä. Harmittelin, että olin autolla, muuten olisin saattanut ottaa naukun. Olisiko esitys näyttäytynyt toisessa valossa, jos olisi ollut pikku huppelissa? Se kai oli tarkoituskin. No en ottanut, olinhan sentään töissä ja töissä ei juoda viinaa eikä varsinkaan, jos ollaan autolla liikenteessä.
Sitten alkoikin niin sanottu bilevaihe. Esiintyjät kertoivat, että mitä he tekevät yleensä pippaloissa. Suomalaisen miesesiintyjän tapana oli laittaa penis jalkojen väliin ja leikkiä, että hänellä on pillu. No sitten hän myös näytti sen, kuinka se tapahtuu. Yhden naisesiintyjän tapana oli saada tissistään ruiskuteltua nestettä ja sitä hän ruiskutti sitten toisten esiintyjien päälle. Norjalaisella miesesiintyjällä taas oli tapana tehdä vehkeestään hampurilainen ja näin myös tapahtui.
Sukupuolielinten ja tissien näyttelyn jälkeen alkoi kova fyysinen vaihe, jossa haettiin ilmeisesti kovakuntoisinta esiintyjää. Punainen lanka siitä tosin puuttui, kai se oli sitä kokeilevaa fyysistä teatteria, mene ja tiedä. Tätä vaihetta kesti jonkun aikaa ja yleisöä käskettiin taputtamaan aika ajoin. Tätä hyppelyä mentiin kohti loppukliimaksia.
Jos oli bilekohtauksessa esiteltyä jo sukuelimiä, niin se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä oli vielä edessä. Esityksen miehet valjastettiin koiriksi tai orjiksi, miksi lie ja heidän tuli tehdä erilaisia temppuja. Lopulta heidän käskettiin naisten toimesta riisua itsensä alasti ja niin he siinä pyörivät munat paljaana jonkun aikaa, suomalaismies aivan esityksen loppuun asti.
Riisumaan ei joutunut pelkästään miesesiintyjät, vaan ruotsalaisnaisenkin kohtaloksi tuli riisuutua, tosin hänelle jäi tissiliivit ja pikkuhousut jalkaan eli aivan alasti ei hän joutunut riisuuntumaan. Sitten tämän miesesiintyjän piti kertoa kauniita asioita tästä naisesiintyjästä, mutta vähäiseksi ne kauniit sanat jäivät. Liekö oli käsikirjoitus unohtunut tästä kohdasta vai oliko sellaista tehty edes koko esityksestä, ajoittain jäi sellainen fiilis, että mentiin tunteiden mukaan eteenpäin.
Esityksestä mieleen tulivat Jouko Turkka-vainaan ohjaamat näytelmät, joissa räkä ja muut eritteet lensivät ympäri estradia. Olisi voinut melkein kuvitella, että nämä esiintyjät ovat olleet Turkan opissa, mutta sen verran nuorista on kyse, että tuskin näin on ollut. Kaikesta huolimatta esitys ei kuitenkaan aivan surkea ollut, mutta ei sovellu kylläkään herkille, kuten ei sopinut Turkankaan ohjelmanumerot.
Esityksen suurin puute oli kuitenkin se, että tuntui siltä kuin improvisaatiolla olisi ollut isoin rooli siinä ja se ei oikein pysynyt kasassa, kuten hyvällä improvisaatiolla on tapana pysyä. Käsikirjoitusta en usko esityksellä olevan tai jos oli, niin sitten sen hiominen on jäänyt puolitiehen, kun tuntui siltä, että vaihdot tehtiin silloin, kun parhaimmaksi tuntui ilman mitään punaista lankaa.
Hyviä aihioita esityksessä oli, mutta sen esityksen osioiden yhdistävä tekijä jäi uupumaan tai jäi ainakin yleisölle paljastamatta. Potentiaalia tällä ryhmällä on ja intoa tekemiseen taitaa löytyä, joten tulevaisuudessa saamme varmasti kuulla lisää tästä ryhmästä. Tällaistakin ilmaisun muotoa kuitenkin tarvitaan. White Beautyn voi käydä katsomassa vielä sunnuntaina Korjaamo Teatterin Kulmasalissa. Viimeinen esitys alkaa kello 15. Esitys esitetään vielä myöhemmin Norjassa Bergenissä.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Teo Lanerva, Olli Vuorinen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?