Oopperaa komedian keinoin Arena-näyttämöllä

Helmikuisena perjantai-iltana Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön lavalle on rakennettu 30-luvulta kotoisin oleva pariisilainen hotellisviitti Faubourg Ritz-hotellissa, joka on osa olympiastadionia.

Sitä olympiastadionia, jonka lavalle on tarkoitus muutaman tunnin kuluttua astella kolme tenoria. Astelevatko he sinne, on monien vaiheiden jälkeen kysymys, joka herättää aprikointia. Nämä ovat lähtökohdat näytelmälle Tenorit liemessä.

Jo ennakko-odotukset olivat sellaiset, että edessä on miellyttävä ja hauska teatteri-ilta Arena-näyttämöllä. Näytelmän ensemble on jo lähtökohdiltaan varsin nimekäs ja komediallinen. Estradille astelivat sellaiset nimet kuin Taneli Mäkelä, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Riitta Havukainen ja Jonna Järnefelt sekä hieman nuoremman polven näyttelijä Oona Airola.

Vielä kun näytelmän ohjauksesta vastasi Jaakko Saariluoma, niin yleisöllä oli lupa odottaa hauskaa esitystä. Pakko on myöntää, että yleisö sellaisen myös sai. Monissa näytelmän kohtauksissa katsojat saivat nauraa vedet silmissä näyttelijöiden ilmeille ja mahtaville heitoille.

Eero Saarisen roolisuoritus niin oopperalaulaja Tito Merellinä ja hänen kaksoisolentonaan, pikkolo Bebona oli huikea. Hieman jäykähkö Tito näytti aivan oopperalaulajalta ja tähdeltä, niin pukeutumisen osalta kuin ilmeiden ja eleiden perusteella.

Vastaavasti taas Bebon hahmossa Saarinen näytteli Venetsiasta kotoisin olevaa pikkoloa, joka oli hieman pehmeämpi eikä läheskään yhtä arrogantti kuin Tito Merelli. Roolihahmojen yhdenvertaisuus, mutta niin erilaisuus tuli hyvin esiin silloin, kun Beboa luultiin Tito Merelliksi.

Parhaiten näyttelijän ammattitaito tulee esille nimenomaan silloin, kun hän esittää useampaa roolihahmoa samassa näytelmässä, varsinkin jos roolihahmot eroavat riittävästi toisistaan. Tässä näytelmässä Saarinen todistaa, että ei ole vain yhden ilmeen näyttelijä ja kykenipä Saarinen olemaan yhtä aikaa lavalla niin Tito Merellinä kuin Bebona.

 

Ammattitaitoaan pääsivät näyttämään kyllä muutkin näytelmän näyttelijät, vaikka ei useampia hahmoja esittäneetkään. Santeri Kinnusen ilmeilyt laulaessaan oopperaa ja Iikka Forssin suurieleisyys oopperalaulajana sai yleisön hihkumaan onnesta.

Tarinan käänteet olivat arvaamattomia, mutta sellaisia jotka veivät sitä myös eteenpäin. Tylsyydestä ei Tenorit liemessä- näytelmää ainakaan voi haukkua, sillä koko parituntinen meni kuin siivillä. Kun tauon aika koitti, oli moni ihmeissään, että nyt jo.

Vaikka kattaus 40 minuuttiin oli jo siihen mennessä ollut suhteellisen runsas, niin siitä huolimatta taukoa ei ehtinyt vielä enää odottamaankaan. Toinenkaan näytös ei tuottanut pettymystä, vaan enemmin voisi sanoa näytelmän parantuneen loppua kohden kuten viini tekee vanhetessaan.

Tietyllä tapaa näytelmän loppukliimaksi jäi ehkä hieman vaisuhkoksi ja kumarruksien aikana jäi odottamaan vielä jotain, mutta jäikö toisaalta tarinaa kerrottavaksi? Ei välttämättä. Ensimmäisten kumarruksien jälkeen tapahtui sitten jotain aivan uudenlaista, jota ei teatterissa usein näe tai oikeammin itse en ole nähnyt sellaista koskaan.

Lavastuksena ja tapahtumapaikkana hotellisviitti toimi upeasti, jossa tarina nivoutui hyvin yhteen. Ehkä lavasteissa olisi voinut olla hivenen enemmän pariisilaisuutta ja 30-lukua. Se, että näytelmän tarina oli Pariisissa, tuli esille soitetuissa puheluissa, joissa kaikki puhuivat hetken verran ranskaa.

Tylsää ei näytelmää katsoessa tullut ja aika vierähti nopeasti. Nauraa sai niin, että vatsalihakset olivat kovilla. Voin lämpimästi suositella tätä näytelmää kaikille. Tämä oli sellainen erityinen piristysruiske ankeaan talvipäivään. Teatterista sai lähteä iloisin mielin pois.

Teksti: Joni Hildén

Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri, Tenorit liemessä, Tapio Vanhatalo