Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön uusi näytelmä Fanny ja Alexander tuo näyttämölle suuren teatterielämyksen upeine lavasteineen. Näyttelijäsuoritukset näytelmässä ovat vertaansa vailla. Esiin nousevat Eero Ahon loistava tulkinta Edward Vergeruksesta, mutta yhtä hienosti suoriutuu Anna-Maija Tuokko omastaan, Emelie Ekdahlin hahmosta.
Näiden kahden näyttelijän karisma täyttää lavan omalla valovoimaisuudellaan ja vahvalla näyttelijäntyöllä. Oman mausteensa näytelmään tuo loistava komedienne Pekka Huotari, joka ottaa yleisönsä heti ensimetreistä lähtien, vaikka alkuun vaikuttikin siltä, että Huotari oli tullut pitämään ensi-illan aluksi eläköitymispuhettaan. Emme onneksi sitä kuulleet, vaan näytelmä oli jo alkanut ja puhe oli Oscar Ekdahlin pitämä.
Esiin on nostettava myös kepeästi Gustav Adolf Ekdahlia näytellyt Santeri Kinnunen, jonka hahmo kasvoi näytelmän edetessä aina viimeiseen loppukliimaksiin saakka. Kinnusen työskentelyä lavalla on mielettömän hienoa katsoa. Vahvaa roolityöskentelyä teki myös Rea Mauranen Helena Ekdahlina.
Nimikkohahmot hieman sivussa
Ei voi olla nostamatta myöskään Isak Jacobin roolia näytellyttä Jouko Klemettilää, jolla oli oma vahva osuutensa näytelmän kuljetuksessa. Toinen näytelmän kuljetukseen vaikuttanut oli Emmi Pesonen, jonka varsinainen roolihahmonsa oli Ismael. Hahmo sinänsä jäi osittain irralliseksi, vaikka sillä tarinan kannalta oli kyllä iso roolinsa.
Nämä kaksi vaikuttivat näytelmän kulkuun siinä mielessä, että heille oli langennut kertojan rooli. He veivät tarinaa eteenpäin lavasteiden vaihtuessa, jolla saatiin lyhennettyä itse näytelmää. Kertojana oli myös toinen nimikkoroolia näytelleistä eli Fanny, jonka hahmon tulkitsi Elena Leeve.
Pienoisena pettymyksenä oli, että näytelmän nimikkohahmot Fanny ja Alexander jäivät ehkä tietyllä tavalla sivurooliin, vaikka olivatkin pääroolissa. He olivat koko ajan kyllä läsnä, mutta toisaalta heitä olisi voinut tuoda myös enemmän esiin.
Olavi Uusivirran tulkitsemalla Alexanderilla oli joitakin vahvoja kohtauksia, joissa pääsi oikeuksiinsa. Uusivirta on näyttelijä sellainen, jolta haluaa nähdä vahvoja, tunteikkaita tulkintoja, koska niissä hän on parhaimmillaan. Sellaisia saimme häneltä nähdä muutamia tässä näytelmässä.
Lavastus näytelmän kruununa
Upeaa oli nähdä, kuinka näytelmän lavastukseen oli erityisesti kiinnitetty huomiota ja siitä täytyy kyllä antaa lavastaja Antti Mattilalle erityiskiitokset. Lavastus oli isossa roolissa tässä näytelmässä ja se myös näkyi tuoden oman kontrastinsa näytelmään. Monin paikoin se myös upeiden näyttelijäsuoritusten lisäksi oli näytelmän pelastaja.
Näytelmän kesto on pitkä, kolme ja puoli tuntia. Tarinaa on paljon, mutta varsinkin näytelmän ensimmäisellä puoliskolla oli jonkin verran myös löysää, josta olisi voinut nipistää pois. Ehkä sellaisia kohtia oli myös, toisella puoliskollakin. Niihin voisi ehkä lukeutua turhat juoksukohtaukset, jotka toisaalta toivat oman makunsa, mutta ilman niitäkin olisi selvitty.
Nämä ovat taas ohjaajan valintoja ja voidaan sanoa, että ohjaaja Paavo Westerberg ei ole onnistunut työssään riittävän hyvin. Todennäköisesti hänelle on käynyt klassinen tilanne, että ei ole raatsinut jättää itselleen rakkaita kohtauksia ja kuljetuksia näytelmästä pois, joille ei tarvetta lopulliseen versioon välttämättä olisi ollutkaan.
Kokonaisuutena katsoen, vaikka näytelmä ei täydellinen ole, on se silti katsomisen arvoinen, joka parantuu esityksen vanhetessa. Omat viitteensä näytelmässä on Shakespearen näytelmiin ja tietyllä tavalla huvittavaksi tekee viittaukset Hamletiin, jossa Olavi Uusivirta näytteli keväällä ja näyttelee yhä muutaman kilometrin päässä Suomen Kansallisteatterissa.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Helsingin Kaupunginteatteri
****
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?