Kirka Peacockin lavalla – Ilmielävänä

Ihan tähän alkuun on todettava, että Kirka on ollut itselleni nimenomaan juuri se artisti, josta olen pitänyt kaikista eniten. Aikoinaan näin hänet livenä ensimmäisen kerran pienenä poikana Välijoen lavalla Savitaipaleella. Tämän jälkeen näin hänet useamman kerran ja Syksyn säveltä vuonna 1988 tuli jännitettyä, että voittaako Kirka ja kun se voitti, niin olin erittäin iloinen.

Kun kuulin Kirkan kuolemasta tammikuun viimeisenä 2007, niin se oli järkytys. Kummitätini soitti ja kertoi tämän suru-uutisen. Artisti, jonka musiikki oli minulle kaikki kaikessa, oli nyt poissa. Onneksi hänen musiikkinsa jäi elämään.

Tätä taustaa vasten, on pakko myös todettava, että odotukset näytelmästä Kirka- Surun pyyhit silmistäni, oli valtavat. Ehkä jopa liiankin suuret, jos asiaa tekijöiden vinkkelistä mietitään. Odotin saavani jälleen sen saman fiiliksen, minkä Kirkan livekeikoillakin sai. Halusin nähdä jälleen Kirkan esiintyvän.

Totta puhuen, on myönnettävä, että odotuksiini vastattiin. Helmikuisena tiistai-iltana, kun istuin Peacockin salissa ja juontaja kuulutti sisään Kirkan, meni ihoni aivan kananlihalle. Sinä iltana Kirkaa esittänyt Heikki Ranta kun aloitti laulamaan, niin mieleeni hiipi ajatus, siinä hän nyt on, Kirka – ilmielävänä.

Suurimmat pelkoni kohdistuivat nimenomaan vasta Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Rannan suhteen. Kuinka pohjoisen poika suoriutuu niin vaativasta roolista kuin Kirkan roolista? Pelkoni oli turha, sillä Heikki Ranta oli kuin ilmetty Kirka, eleineen ja äänensävyineen. Näyttelijänsuoritus oli vakuuttava, mahtava ja osoitti sen valtavan potentiaalin, minkä Ranta näyttelijänä omaa. Voin jo tässä luvata, että tällä miehellä on edessä loistava tulevaisuus näyttelijänä.

En ole nähnyt myöskään Muskaa, mutta kuvia hänestäkin paljon nähnyt ja hänen lauluaan kuullut. Raili Raitalan näyttelemänä tuntui siltä kuin Muska itse olisi ollut estradilla eikä kukaan olisi häntä näytellyt. Pakko on vielä erikseen mainita Kisu Jernströmiä näytellyt Kai Lähdesmäki. Hänenkin kohdalla maskeeraus oli onnistunut täydellisesti, erehtyä ei ainakaan voinut.

Näytelmä oli juuri sellainen, kuin Kirkasta kertovan näytelmän voi kuvitella olevan. Kirkan musiikkia tuutin täydeltä, esityslistalla oli jopa sellainen kappale, jota itsekään en aiemmin ollut kuullut tai noteerannut. Käsikirjoituksen tehnyt Matti Laine oli tehnyt perusteellista työtä kappalevalintojen suhteen.

Tarinan kerronta oli erinomainen ja sieltä löytyi hyvin paljon tärkeitä asioita Kirillin uran varrelta. Hyvin oli tuotu esille perheolosuhteet ja tiukka Leo-isä. Näytelmän aikana oli useita kohtia, kun silmissä tuntui olevan roskia. Yksi kohtaus oli, joka sai kyyneleet valumaan valtoimenaan, oli kun Muska ja Kirka juttelivat siitä, arvostiko isä muusikon uraa vai ei?

Käsikirjoituksen ja koko esityksen onnistumisesta kertoo hyvin paljon nimenomaan se, kuinka kovasti se iski tunteisiin. Oli hetkiä, jolloin sai itkeä onnesta ja oli hetkiä, kun itku tuli surusta. Tunneskaala näytelmän aikana oli valtava ja Laine oli onnistunut kirjoittamaan tarinasta todella koskettavan.

Kokonaisuutena on todettava, että näytelmälle oli oma paikkansa ja se oli täydellinen onnistuminen niin näyttelijöiltä, henkilövalinnoilta kuin tarinallisesta ja ohjauksellisestikin. Lavasteet olivat upeat ja Kirkan ura nousuineen ja laskuineen tuli vahvasti esille.

Heikki Ranta suoriutui Kirkan roolistansa loistavasti ja oli kuin ilmetty legenda. Mielenkiintoista olisikin nähdä, kuinka hieman kokeneempi Kalle Lindroth suoriutuu Kirkan roolista. Ranta ainakin saa suorituksestaan täydet kymmenen pistettä.

Annan vahvan suosituksen mennä katsomaan tätä näytelmää.

Teksti: Joni Hildén

Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri, Kirka – Surun pyyhit silmistäni, Tapio Vanhatalo