Kangastus 38- näytelmällä potentiaalia parempaan

Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä kantaesityksensä 8. syyskuuta saanut Kangastus 38 kertoo tarinan keväisestä Helsingistä 1938. Näytelmä perustuu Kjell Westöön samannimiseen romaaniin ja sen on Kansallisteatteriin ohjannut Mikaela Hasán. Dramatisoinnin ovat yhteistyönä tehneet Michael Baran sekä Hasán.

Itse näytelmän tarina on kiinnostava kuvaus Helsingistä ennen sotia. Tarinassa pääosassa on rouva Wiik ja hänen työnantajansa asianajaja Claes Thune (Timo Tuominen). Rouva Wiik (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) on Thunen sihteeri, jota Thune kohtelee hyvin ja on ehkä jopa hieman ihastunutkin rouva Wiikiin. Taustalla kummittelevat tapahtumat 20 vuoden takaa sisällissodasta ja rouva Wiikin historiasta paljastuu asioita, joita Thunen täytyy pureskella.

Samaan aikaan Thune käy dialogia kaveriporukkansa, keskiviikkokerhon kanssa. Kerhoon kuuluu psykiatrian ylilääkäri Robert Lindemark (Antti Pääkkönen), lääkäri Lorens Arelius (Esa-Matti Long) ja liikemies Leopold Grönroos (Petri Liski) sekä runoilija-näyttelijä Joachim Jary (Kristo Salminen). Jary poikkeaa niin ammattinsa kuin etnisyytensäkin perusteella muista, sillä hän on juutalainen. Jary on myös ylilääkäri Lindemarkin potilas.

Lähtökohdat hyvälle ja mielenkiintoiselle näytelmälle ovat siis olemassa. Ennakko-odotukset eivät täysin silti kohtaa, koska näytelmän dramaturgia on hivenen ontuva. Sen sijaan, että näytelmä olisi perustunut dialogivoittoiseen kerrontaan, niin oltiin turvauduttu monologimaiseen kerrontaan, lähinnä siihen, että kerrottiin kirjan tekstiä. Samanaikaisesti kun näyttelijät näyttelivät lavalla, olisi voinut nähdä silmissä kirjan tekstin juoksevan.

Sinänsä oli harmillista, että dramaturgia ja ohjaajan ratkaisut olivat tehneet tarinasta sellaisen, koska puitteet niin tekstin kuin näyttelijöiden suhteenkin olivat paljon parempaan. Itse olisin kaivannut näytelmään enemmän roolihahmojen keskinäistä kommunikointia ja tilanteessa elämistä. Mielestäni tähän näytelmään ei sopinut kerrontamaisuus, ainakaan noin valtavassa mittakaavassa, mitä se oli.

Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä ja ratkaisuna kolme naista esittämässä rouva Wiikiä oli mielenkiintoinen, mutta myös toimiva. Siinä rouva Wiikin ajatukset keskustelivat keskenään ja tietyllä tavalla häivetty sitä kerrontamaisuutta, vaikka sitähän se myös oli. Näyttelijävalinnat olivat onnistuneet ja jokainen oli juuri sellainen, mitä roolihahmolta odottaa saattoi.

Erityismaininta on annettava näytelmän käsiohjelmalle, sillä siitä löytyi tietoa paljon. Käsiohjelmassa oli kerrottu näytelmään liittyviä todellisia tapahtumia vuodelta 1938. Sitä voidaan kutsua myös historialliseksi tietoiskuksi.

Teksti: Joni Hildén

Kuvat: Suomen Kansallisteatteri