Syyskuinen ilta Helsingin Kaupunginteatterissa suuren näyttämön lämpiössä, ympärillä paljon odottavia lapsia. Osalla lapsista päällä tutulta tuntuvia värikkäitä vaatteita ja hiukset laitettu kuten sillä yhdellä televisiosta tutulla hahmolla, sillä ruotsalaisella tytöllä. Sali pimenee ja musiikki alkaa soimaan, tuttu soundi, sama kuin siinä lapsuusvuosien TV-sarjassa.
Odotettu ilta saa arvoisensa kliimaksin, kun musiikkiin yhdistyy laulu tutulla melodialla ja tutuilla sanoilla: ”Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun…” Vahvistus siitä, mitä on tullut katsomaan, tuli viimeistään siinä vaiheessa, kun hevosensa Pikku-Ukon selässä Peppi Pitkätossu ratsastaa estradille.
Toki sen olisi voinut jo arvata siinä vaiheessa, kun astui uusitun Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön lämpiöön, sillä myynnissä oli erilaisia Peppi-tuotteita, niin syötäviä kuin sitten Peppi-kojusta ostettavia kirjoja ja muita härpäkkeitä. Tunnelmaa nostivat entisestään pienet Peppi Pitkätossut, jotka olivat saapuneet näytelmää katsomaan.
Verhojen noustessa esiin tuli myös Huvikumpu, talo jossa Peppi Pitkätossu asuu. Vaikka lavasteena Huvikumpukin oli aivan mahtava ja mukanani ollut kummityttö katseli sitä silmät pyöreinä, niin siitä huolimatta jotain jäi puuttumaan. Väritys ei ollut mielestäni sellainen, millainen Huvikummun pitäisi olla, sellainen värikäs. Nyt se oli vähän liian yksivärinen, harmahtava.
Huvikumpu on sinänsä pieni detalji itse näytelmässä, kun kaikki muu on toimivaa. Niin myös kieltämättä Helsingin Kaupunginteatterin Peppi Pitkätossussa oli tai ainakin melkein. Sekin liittyy muuhun kuin itse näyttelijän työhön, nimittäin puvustukseen. Niin Pepin puvustuksessa olisi ollut toivomisen varaa kuten myös poliisien. Sitä vastoin merirosvot olivat kuin aidot merirosvot.
Pepin puvussa olisin odottanut niitä tyypillisiä peppimäisiä kenkiä, vaikka asukokonaisuus muuten lähenteli hyvin paljon Pitkätossun vaatetusta. Poliisit olivat kuin heidät olisi repäisty jostain tuhansia vuosia sitten keksitystä sadusta. Vaikka poliisit eivät tarinassa sinänsä tavallisen poliisin oloisia olleet, niin asusteet olisivat voineet olla lähempänä aitoja.
No se negatiivisuudesta, kun näytelmässä oli paljon hyvää ja sitä oli siis todella paljon. Näyttelijänsuoritukset ihastuttivat varsinkin. Peppi oli uskottava, asusteestaan johtuvista vioistaan huolimatta ja oli ilo seurata hänen näyttelijäsuoritustaan. Mielenkiintoinen ratkaisu oli se, kun yhdessä kohtauksessa oli kaksi Peppiä lavalla, mutta se todellakin toimi.
Mainita täytyy myös erinomaiset poliisit Tuukka Leppänen ja Risto Kaskilahti, jotka loivat näytelmään hauskoja hetkiä. Varsinkin Tuukka Leppäsen esittämä Juppe steppikenkineen, mutta myös Risto Kaskilahden Jeppe ”Oukei”- huutoineen. Panu Vauhkonen Pepin isänä, oli loistava. Kokonaisuutena näytelmästä jäi erittäin hyvä fiilis.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Mirka Kleemola / Helsingin Kaupunginteatteri, Peppi Pitkätossu
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?