Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä on juhlittu marraskuusta lähtien. Juhlien emäntänä on toiminut Kansallisteatterin pitkäaikainen näyttelijä Sari Puumalainen. Kyse ei ole mistä tahansa juhlista, vaan näytelmästä nimeltä Juhlat – Ja elämä siinä sivussa.
Näytelmän tarina on rakentunut mielenkiintoisesti, kun periaatteessa keskiössä ovat juhlat. Jokaisella ihmisellä tai ainakin suurimmalla osalla on elämänsä aikana erilaisia juhlia, ja monet niistä ovat perhejuhlia. Siihen lähtökohtaan Kansallisteatterin Juhlat – Ja elämä siinä sivussa perustuu.
Näytelmä alkaa, kuten olettaa saattaa, juhlista tai juhlien valmistelusta, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Vähitellen alussa esitellään suurin osa rooleista ja luodaan pohjaa tulevalle, kuten hyvään käsikirjoitukseen kuuluukin.
Kun oletusarvona on juhlat ja niiden näytteleminen, on ensimmäisten juhlien loppuhuipennukseksi osoittautunut kohtaus jopa hivenen pettymys, kun odotti näkevänsä seuraavaksi, millaiset nämä odotetut juhlat ovat. Esirippua ei raotettu, vaan ajassa siirryttiin eteenpäin.
Ratkaisuna hyvin mielenkiintoinen, vaikka olisi tietysti halunnut nähdä enemmän. Vaikka juhlat olivat tarinan keskeinen osa, oli siinä taustalla paljon muutakin. Näytelmässä tuotiin hyvin esille sitä, miten ihmiset koittavat esittää kaiken olevan kunnossa, vaikka pinnan alla kaikki asiat ovat surkeasti ja ihminen on katkeamispisteessä.
Epäonnistumista hävetään
Esille tuotiin myös sitä, kuinka raadollinen nykyinen yhteiskunta on, jossa vain sillä on merkitystä, oletko töissä ja tienaatko hyvin. Vain suorittamisella on merkitystä eikä millään muulla. Sillä on niin paljon merkitystä, että ei ole edes väliä, vaikka ajaisit itsesi burnoutiin. Juuri, kuten yhteiskunnassa on tapana. Jos et ole yhteiskunnalle jotain tuottava, olet pohjasakkaa.
Juhlat – Ja elämä siinä sivussa irvailee omalla tavallaan siihen, millainen maailma meillä tällä hetkellä on. Ihmiset juoksevat oravanpyörässä saavuttaen ehkä jotain, mutta menettäen samalla myös jotain. Kun joudut äkillisesti sitten oravanpyörästä pois, kuten työttömäksi, on se niin suuri häpeä, että et uskalla siitä kertoa.
Ylipäätänsä epäonnistuminen, oli se sitten työssä tai missä tahansa muussa, on siitä kertominen monille hyvin vaikeaa ja tässä näytelmässä tuo konkretisoidaan melkoisen hienolla tavalla. Toisaalta näytelmässä tuodaan myös esille se, että olematta suorituskeskeinen, voit myös menestyä ja ehkä jopa paremmin.
Näytelmän keskiössä on Sari Puumalaisen näyyttelemä 51-vuotias rakennusinsinööri Eeva Nieminen-Koskinen. Hänen miestään 57-vuotiasta myynti-insinööriä Heikki Koskista näyttelee Timo Tuominen ja heidän tyttärensä, 28-vuotiaan rahoitusalan megatähden Sara Nieminen-Koskisen roolissa nähdään Minka Kuustonen, joka palasi Suomen Kansallisteatterin näyttämölle kahdeksan vuoden tauon jälkeen.
Teatterikorkeakoululaiset esiintyivät edukseen
Oman mausteensa näytelmään tuo heidän poikansa, 17-vuotias lukiolainen Oliver Nieminen-Koskinen, joka vähät välittää yhteiskunnan normeista. Häntä näyttelee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vierailulla oleva Juhana Hurme, joka on miellyttävä uusi tuttavuus teatterilavoilla. Myös toinen teatterikorkeakoululainen, Emma Pälsynaho antaa itsensä osaavan kuvan näyttelijänä näytellessä Oliverin kämppäkaveria, 18-vuotiasta Maija Merenlahtea.
Mainittava on myös näytelmän konkarinäyttelijät Leena Uotila ja Heikki Nousiainen, joiden roolisuorituksia on aina ilo katsella. Se taito, miten he kantavat roolejansa, on jotain upeaa. Varsinkin Nousiaisella oli tällä kertaa hyvin vaikea rooli näyteltäväksi, josta mies selvisi ammattinäyttelijän tavoin ehjin nahoin.
Tarinassa jonkinlaisia vastavoimia näyttelivät Maria Kuusiluoma ja Juha Varis. He olivat toistensa vastakohtia monessa eri merkityksessä. Tietyllä tavalla tarinan sivuhenkilöitä, mutta heidän kauttaan tuotiin esille asioita, jotka haluttiin katsojan näkevän. Mainittava on myös Eevan ystävää Meriä näytellyt Katariina Kaitue.
Kokonaisuus oli näytelmässä hyvä ja on ilo huomata, kuinka Kansallisteatterin nykyinen teknologia taipuu kaikenlaiseen upeaan digitaalisesti toteutettuun efektiin. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, on näytelmässä kohtaus, jossa niin sanotusti tuli on irti. Jos aiemmin tuollainen kohtaus toteutettiin ääniefekteillä, oli nyt toteutuksessa mukana myös visuaalinen efekti.
Pieni miinus on toki se, että näytelmän juoksutusta häiritsee, varsinkin ensimmäisen näytöksen aikana pienen pieni sekavuus. Katsoja jää ehkä hieman miettimään, että miten nyt ollaankin jo tällaisessa tilanteessa, kun äsken oltiin toisenlaisessa.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Cata Portin / Suomen Kansallisteatteri
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?