Please follow and like us:
Marko Tapion kirjoittama Arktinen hysteria on nähty nyt ensimmäistä kertaa teatterilavalla Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Atro Kahiluodon ohjaamana. Tarina toi näyttämölle työväestön ja työnantajapuolen väliset kiistat, pienellä sivalluksella väkivaltaa.
Näytelmässä pompittiin myös eri vuosikymmenillä ja mukana oli myös vuoden 1918 tapahtumat. Kuten hyvän näytelmän kuuluukin, niin myös Arktinen hysteria antoi katsojalleen ajattelemisen aihetta. Esityksen aikana saimme nähdä niin voimalaitosinsinööri Harry Björkharryn lapsuuden tapahtumia, kuten hänen isänsä Viki Björkharryn.
Näimme myös sen, mistä kaikki alkoi Björkharryn suvussa, kun Janne Björkharry, Vikin isä, saapui Saarijärvelle mylläriksi. Viki, perheen ainoana lapsena, oli kuten odottaa saattaa, hemmoteltu. Äitinsä pyysi Jannea jopa tekemään Vikistä vammautuneen, jotta hänen ei tarvitsisi lähteä sotaväkeen. Näin myös tapahtui ja hänet vapautettiin.
Janne Björkharry oli viimeisen päälle työväenaatteen omaava mies eikä hänen voinut kuvitellakaan sorsivan työväestöä. Pojastaan Vikistä kasvoi rahamies ja ajatukset tuntuivat olevan suureellisia sekä porvarillisia. Hän nai vaimon rikkaasta perheestä, jonka avulla myös Viki oli päässyt piireihin.
Tapahtumat, jotka tapahtuivat menneisyydessä, korreloituivat tarinassa sitten nykyhetkessäkin, vuonna 1960, josta näytelmä sai alkunsa, voimalaitoksen työmaalta. Näytelmä alku oli mielenkiintoinen ratkaisu, sillä teatterisalissa oli täysi valaistus päällä, kun Harry Björkharry asteli estradille. Seurasi hetkisen verran toimintaa, joka ei sisältänyt puhetta. Sitten kaikki valot sammuivat ja alkoi puhettakin tulla.
Kokonaisuutena ajatellen näyttelijäsuorituksia, niin näytelmässä oli hyviä henkilöhahmoja ja niiden takana oli upeita näyttelijöitä. Siitä huolimatta pientä ylinäyttelemistä oli havaittavissa, joka toisaalta myös sopi tiettyihin kohtauksiin ja tämänlaiseen genreen. Alussa oli paljon liikettä ja taiteellista teatteria, koko kaartin yhdessä hokemiin fraaseihin ja suurine eleineen.
Jos näytelmän alku oli taiteellista teatteria, niin sen edetessä näytteleminen muuttui luonnollisempaan ja tarinallisempaan suuntaan, kunnes päästiin siihen, mihin Marko Tapion kirja loppui ja yhtäkkiä lavalla olikin roolihahmojen sijaan näyttelijät, jotka miettivät, kuinka tarina jatkuisi.
Ajoittain näytelmän edetessä mieleeni tuli se tyylilaji, jolla jokunen vuosi sitten nähtiin Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Tuntematon Sotilas, joka kohautti yleisöä sen erilaisella tulkinnalla, joka ei välttämättä kunnioittanut Väinö Linnan alkuperäisteosta millään muotoa.
Kaikesta huolimatta näytelmä oli onnistunut spektaakkeli ja näyttelijävalinnat roolihahmoihin olivat onnistuneet. Niin Harry Björkharrya esittänyt Timo Tuominen kuin Viki Björkharrya esittänyt Taisto Reimaluoto ihastuttivat yleisöä ja suurimman vaikutuksen ainakin itseeni teki Timo Torikan leppoisa roolisuoritus Janne Björkharryna.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Suomen Kansallisteatteri
Please follow and like us:
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?