Suomen Kansallisteatterin Willensauna, tammikuisena torstai-iltana. Tupa on jälleen täynnä, kuten se on tupannut Rikhard III:n aikana olemaan eikä ihme, sillä se tunne, joka esityksen jälkeen jäi, oli jotensakin uskomaton.
Jo esitykseen mentäessä, odotukseni olivat suuret. Olihan kyseessä mahtavan William Shakespearen tekstiin perustuva näytelmä ja pääosissa ehkä parhaan suomalaisen Shakespeare-tulkitsijan jälkeläinen.
Esko Salmisen olin aikoinaan hieman yli parikymmentä vuotta sitten nähnyt Myrskyssä Prosperona ja tuo roolisuoritus teki minuun, nuoreen 14- vuotiaaseen poikaan. Siksi odotukseni Rikhard III:sta oli suuret ja nimenomaan siksi, kun lavalla oli Eskon poika Kristo.
Kristo Salminen osasi manipuloida yleisön pitämään roolihahmostaan, vaikka kyseessä oli murhaaja ja suuri roisto. Hän osasi näytellä roolinsa niin, että katsojalle välittyi Rikhardista myös lempeä puolensa.
Ne eleet, ne katseet ja äänenpainot olivat jotain sellaista, mitä tuo roolihahmo nimenomaan kaipasi. Hän osasi näyttää Rikhardin kaikki puolet, erilaisine äänenpainoineen ja mielialan vaihteluineen. Kuten isänsä, myös hän teki roolisuorituksellaan vaikutuksen.
Yksi mieleenpainuva roolisuoritus on Antti Pääkkösen tekemä Margareeta. Ensinnäkin se, että mies on laitettu esittämään naista, on mielenkiintoinen ratkaisu, mutta tällä kertaa se meni aivan täydestä. Ei mitenkään osannut edes kuvitella, että Margareetaa näyttelikin mies eikä nainen.
Pääkkösen suoritus näytelmä oli muutenkin uskomaton, kun ottaa huomioon miehen tehneen peräti viisi eri roolihahmoa lavalla. Yhdessäkään niistä ei osannut sanoa, että lavalle tuli nimenomaan Antti Pääkkönen.
Jos mietitään hieman näytelmän teknistä puolta, niin ensin ajattelin sitä, kuinka Rikhard III:n kaltainen produktio mahtuu Willensaunaan, eikö tuon tason näytelmää pitäisi esittää Suurella näyttämöllä.
Kun näytelmä loppui, niin olin täysin sitä mieltä, että Willensauna oli ainoa oikea paikka esittää juuri tuo näytelmä. Se oli tarpeeksi intensiivinen ja tarina tuli hyvin lähelle yleisöä. Rikhard III ja Shakespearen upea dialogi pääsi juuri siihen arvokkuuteensa kuin mestarikirjailijan tekstille on suotavaa.
Vain kaksi asiaa jäi hämäämään. Toinen oli käsiohjelma, jonka kuvista olisi voinut luulla esitettävän aivan arkista näytelmää, ilman minkäänlaista ajanhenkeä. Onneksi kuvat eivät kertoneet totuutta. Toinen seikka oli se, että loppukohtauksen jälkeinen pimeys kesti ehkä hivenen liian kauan. Yleisö ei tiennyt, loppuiko näytelmä vai ei. Muuten näytelmäkokemus oli täydellinen ja suosittelen sitä jokaiselle.
Teksti: Joni Hildén
Kuvat: Suomen Kansallisteatteri
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?